Se on syöpä!

Tiistai 10.2.2009.

Normaalien aamurutiinieni jälkeen - tai oikeastaan niihin kuuluen - istuin totutusti lukemaan sähköpostejani. Nyt kuitenkin odottelin samalla urologin puhelinsoittoa. Olihan tuo soittoaika melko venyvä 8-13, eli koko päivänkö tässä saa puhelinta päivystää?
Eipä ehtinyt kello vielä yhdeksäänkään kun edellisellä viikolla ohutneulanäytteet ottanut urologi esittäytyy.
Mutta miten ollakkaan, esittelyjen jälkeen tuli kuin tykinammus, - "kyllä se on syöpä!" Ohi se kuitenkin onneksi meni, ei osunut, vaikka korvissa soi.
Sisälläni pysähtyi hetkeksi, kävelin puhelin korvalla sekavana talomme yläkertaa poukkoillen. -Juu kyllä patologin lausunto kertoo, että kiistattomasti on kyse alkavasta, mutta välitöntä hoitoa edellyttävä syöpä.
- "Tehkää vaan se lomamatkanne rauhassa, niin laitamme kirjallisen kutsun luukartoitukseen ja sovimme sitten ajan hoitosuunnitelmalle". Siihenpä se lyhyt, mykistävä puhelu päättyi.

Eihän tämän todellakaan pitänyt näin mennä. Kaikkihan me odotimme vahvistusta siihen, että kivut ja kohonnut PSA-arvo ovat tuon kiusallisen tulehduksen aikaansaannosta.
Mutta en jouda nyt istumaan. Olen sopinut toimistolle tapaamisen heti kello yhdeksään ja tuo veret seisauttava puhelu tuli 8.41.
Anita oli aamuvuorossa ja yritän häntä puhelimeen kuten oli sovittu, mutta eipä nyt päässytkään vastaamaan, joten ei muuta kuin koruton viesti, että syöpätulos olikin positiivinen. Tiedän, että hän järkyttyy.
Samantien Anita soittikin takaisin, mutta eipä meiltä löydy montaa sanaa. Arveli ottavansa loppupäivän vapaata.
Mutta minun on mentävä, mutta anopille Anita oli käskenyt ilmoittaa heti jos mahdollista. Karjalaismummot kun ovat tottuneet huolehtimaan asioista. Soitan, ja taisipa olla Maire-anopille melkoinen järkytys, mutta urhoollisesti rohkaisi.
Kävelessäni 300 metrin matkaa taloltamme temppelille yritän soittaa nuorisopastori - lääkäri Mielikäiselle. Olen Juhan kanssa käynyt muutamat keskustelut tutkimusten aikana. Juhakaan ei ole tavoitettavissa, varmaankin lekurin hommissa tänään.
Pääni sisällä käynnistyy tässäkin tilanteessa tuo sama totunnainen ahdistavien asioiden purkumekanisimi. Tiedostamatta etsin kohdetta, kenen kanssa kaaokseni jaan?

Toimistolle sovittu keskustelu on käytävä ammatillisesti, siinä lähes onnistunkin, mitä nyt loppurukous tulee hätäisesti ja konemaisesti - harmi. Olin päättänyt, että en tinkisi asioiden hoidosta olipa tulos mikä tahansa.

Anita soittaa välissä ja kertoo odottavansa minua jo kotona. Oli ottanut vapaata.

Soitto saman kohtalon kokeneelle kollegalle avaa ajatuksille rataa. Ei kun heti alusta vaan eteenpäin.

Käväisen kotona Anitaa moikkaamassa. Matkalla jo soitan Tossavaisen Markulle Ouluun, hänet valitsin kohteeksi, koska olemme samaa raamattukouluvuosikertaa ja jakaneet yli 30-vuotta asioita keskenämme. Markku pyytää lupaa kertoa Anna-Liisalle ja lupaavat rukoilla. Tuntuu heti hyvältä. Niittysen Jormalle, tuolle huippuhienolle työkaverille tilitän tuntoni samantien. Hän kyselee, kuinka selviän työasiosta, tarvitsenko lepoa? Ei tässä mitään...on tietysti vastaukseni.

Soitan jossain välissä Marikalle Espooseen. Vaikea puhelu, kun tiedän vielä heidän olevan perheenä kovan influenssan keskellä ja hän on joutunut juoksemaan lasten kanssa lääkärillä. Tekee kipeää kun Marikan ääni murtuu puhelun loputtua. Kyllä meillä on ihanat lapset..eihän tämä nyt tähän voi loppua, vasta olen antanut Iisalle pikkusormeni ja Okko on oppinut nauttimaan papan pompottelusta. Noh, onneksi ei.

Olin edellisenä päivänä sopinut jo klo.12.oo aikaan lounastapaamisen Asemakadun Viikinkiravintolaan Tarvosen Penan kanssa eli kotona käynti jää lyhyksi. Mikä johdatus ollakkaan. Pena oli Jämsässä saarnamiehenä kun jäin aikoinaan evankeliumintyöhön. Soittelemme ajoittain, mutta emme ole tavanneet hetkeen. Pena, vaikka huumorimiehiä onkin, osasi ottaa muutaman tunnin shokkiuutiseni tosi vakavasti. Keskustelemme perusteellisesti elämän arvaamattomuudesta. Toteamme olevamme ihan oikeasti kuolevaisia. Erotessamme temppelin kongissa jopa halaamme - puolittaisesti - herkistymme ja Pena toivottaa siunausta. Tuntuu taas hyvältä. Jatkaessani matkaa huomaan, että olen taas hukannut toisen hanskani, sen vasta ostetun kun ennen tammikuun talvipäiviä hukkasin edellisen kerran ja kuljin tuolla talvipäivilläkin yhden hanskan kanssa. Se oli onneksi oikean käden hanska, niin sai tervehtiä ihmisä lämpimällä kädellä. Ei Anita varmaan tule nyt paljon kiinnittäneeksi huomiota vaikka hanskani hukkasinkin. Mutta minua oikeasti hymyilyttää, että elämässä on mukana samat pikkuasiat olipa syöpää tai ei ollut syöpää. No, eipä tuo maksanutkaan kun vähän yli viis euroa ja toinen oli mennyt heti saumasta rikki.

Eihän tämä niin vaikeaa taida ollakkaan. Noh, tietty eturauhassyövän ennusteet ovat niin hyviä.

Soitan iltapäivällä Jarkolle Helsinkiin, hän muistaa kysyä, - kuinka äiti voi? Taitaa muistaa äitinsä kokonaisvaltaisen huolehtimisen.

Anita oli soittanut Lauralle Lahteen. Oli jäänyt itkemään. Laitan tekstiviestin, jossa lohduttelen ja vakuutan, ettei elämä tähän pääty.

Alkaa hahmottua sellainen jakautunut olotila. Ennusteet hyviä, josta kaikki muistuttavat, mutta syöpä mikä syöpä. Kuinka tähän pitäisi suhtautua? Eihän se mitään jos se olisi koteloitunut eturauhaseen niin leikkaus tai muu vaihtoehtoinen hoito ja naps..kaikki sen jälkeen vaan seurantakäyntejä vaille valmista. Jaa, mutta kunpa tietäis onko se levinnyt ja mihin asti? Ahdistus on näemmä jäänyt nyt olemaan sittenkin, eikä siitä taida päästäkään irti. Kuinka sen kanssa oikein tulisi elää, niin että eläisi oikein?

Illalla odottaa rukouskokous, johon Anitakin valmistautuu säestämään lauluryhmää. Olen miettinyt pitkin päivää kuinka toimin, otanko asian yleisesti puheeksi, vai? No, itseni tuntien, niin eihän tässä ole olemassakaan vaihtoehtoja. Tietysti kerron seurakuntaväelle ja sillä selvä. Eipähän tarvitse kenenkään kuolettaa minua ennen aikojaan.

Yritän tavoitella Kangasojan Mattia, kun on hallituksen puheejohtajana lähin esimieheni, mutta en tavoita, joten soittelen Hintikan Uskolle kun on vanhimpia vanhimmistossa ja olemme jollain tapaa samalla sydämellä rakennettuja. Usko ottaa kanssa asian isällisesti huolekseen. Taas tuntuu hyvältä. Olenko minä näin paljon ihmisten myötäelämisen kipeä?

Kokous menee hienosti, väkeäkin on melko hyvin, vaikka Mellerin Leo on samaan aikaan ennustamassa maailmaloppua A-salilla.

Liitän saarnani päätteeksi tämän syöpäilmoitukseni ja Niittysen Jopi pyysi seurakuntaa siunaamaan minua ja Anitaa. Sillä olikin tosi iso merkitys. Nyt alkaa jo näin pian hahmottumaan, että Jumalalla taitaakin olla tämän kaiken kautta oma suunnitelmansa siunata koko seurakuntaa.

Illalla edes hetken ehdimme Anitan kanssa jutella kaksin. Toki minulla on vielä kotona koneella asioita hoideltavana. Ensimmäinen päivä syöpätietoisena on ohitse. Oikeasti en ole tänään sen sairampi kuin eilenkään - nyt vain tiedän olevani sairas.
Nukun yön olosuhteisiin nähden aika hyvin, kun päiväunetkin oli jääneet väliin kun Anita tuskaili siinä vaiheessa vieressä, muutoin sekin olisi kuulunut rutiineihini.