maanantai 30. maaliskuuta 2009

Tervettä ja sairasta parantamista

Pyydän jo valmiiksi anteeksi jos seuraavilla arvioinnillani olen joillekin loukkaukseksi.

Kaikkien hyvien ja vilpittömien kannustusten, rohkaisujen ja esirukousten ohessa näillä hengellisillä kentillä liikuskelevat yksityisyrittäjät näyttävät myös vainuavan markkinat kun uusi ja oikeanlainen kohde ilmestyy rampana näköpiiriin.

Olen vilpittömän kiitollinen ja suorastaan otettu niistä "maan hiljaisista" tädeistä ja sedistä jotka uskaltautuvat arkana soittamaan tai tulemaan juttusille, kertoen kuinka he yökausia ovat siunailleet meitä perheenä. Heillä on hallussaan usein oikeat Jumalalta saadut rohkaisun sanat. Sen suurenmoisenpaa kannustusta ei voi edes toivoa. Ja kuinka paljon heitä lienee onkaan? Taivas yksin tietää. Haluaisin halata jokaisen mamman ja paapan joka tallaisessa vartiossa päivystää.

Yhtä rohkaisevalta on tuntunut kun seurakunnan keskellä saa olla yhteisen tai yksittäisen henkilön rukouksen kohteena. Yhteyden ja kuorman jakamisen merkitys koskettaa. Se on myös raamatun mallin mukaisen seurakunnan yksi perustehtävävistä, olla paikka, jossa toteutetaan esirukouksia kärsivien ja apua tarvitsevien ihmisten puolesta. Se kynnys tulee olla matala kaikissa seurakunnissa.

Mutta, mutta, meidän hengellisyydessä on jotain aika pahasti pöllähtänyttä toimintaa. Olen tämän aina tiennyt ja sitä matkalla kritisoinnutkin. Nyt kun se tulee kohti, en malta olla jo tässä vaiheessa siihen puuttumatta, sillä uskallan arvella, että en ole ainut sairas jota tämä tympii. Viikottain minuun on ottanut yhteyttä yksittäiset henkilöt tai joku ryhmittymä joka tarjoutuu minua siunailemaan. Joitakin olen onnistunut fiksusti ohittamaan, mutta härskimmät tulevat lankoja pitkit mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vaikea on edes väsyneenäkään kieltäytyä kun toinen esittää halunsa siunailla. Puhelu saattaa kestää vartti-tunnin tai mitä vaan kunhan asianosainen saa rukouksensa rukoiltua ja julistaa saamansa herran sanan muodossa tai toisessa. Tätä tapahtuu missä nurkkasopessa vaan, jos "saalistajat" vain osuvat kohdalle, kiusallista, perin kiusallista.

Jos kaikki minulle annetut lupaukset uskoisin, olisin elinvoimainen ja sukuni pitkäikäisin jäsen. Toisaalta, mistäpä minä tiedän vaikka niin olisikin? Mutta ehkä saatan sitä olla ilman näitä vakuuttelujakin.

Minulle on muodostunut jonkinasteinen käsitys, että taidan olla jossain määrin tavoiteltu parantamisen kohde, jotta nämä intoilijat saattaisivat nostatella omaa egoaan. Sairasta parantamista. Minä tämän kestän ja kestän vielä kirjoitukseni herättämät kriittiset kommentitkin, mutta säälin niitä monia monia kaltaisiani ja vielä vakavamminkin sairastavia kanssaveljiäni ja -sisariani jotka joutuvat tallaisen puoskaroinnin kohteeksi. Kuinka monille onkaan luvattu herran nimissä terveyttä ja pitkää ikää? Voi sitä pettymystä ja Herran nimen lokaan polkemista kun kuolema onkin korjannut omansa. On alentavaa joutua tallaisen hengellisen väkivallan ja vallankäytön sairaaloiseksi kohteeksi, jonka taustalla näyttäytyy ihmisen omat pyrkimykset kerätä irtopisteitä joita ei oikeasti edes ole jaossa.

Uskon vahvasti jumalalliseen parantumiseen. Odotan sen tapahtuvan jopa omalla kohdallanikin, jotta voisin antaa siitä kiitoksen Jumalalle, mutta se olkoon Hänen itsensä päätettävissä. Levosta käsin siitä on hieno kiitellä ja odottaa.


lauantai 28. maaliskuuta 2009

Enemmän plussia

Heti kohta kun olin saanut tiedon sairastumisestani minulle soitti eräs perhekuntamme lähisukulainen joka kertoili omasta pitkäaikaisesta taistelustaan leukemian kanssa. Kaikesta kokemastaan hän totesi, että kun laittaa miinukset ja plussat arvioon, niin kyllä hänelle tämä sairausaika on antanut elämään paljon enemmän niitä plus tekijöitä kuin miinuksia.

Kyseinen tilitys tuntui jo silloin rohkaisevalta ja nyt muutamien viikkojen jälkeenkin tätä samaa arviointia pohdiskelen. Omana pluskokemuksena olen huomannut muutosta elämän merkityksissä. Aiemmin ajoin "pitkillä valoilla" kelissä kuin kelissä, mutta nyt on pakko ajaa "lyhyillä". Tämä tarkoittaa sitä, että lähinäkyvyys on moninverroin tarkempi kuin aiemmin.

Olen aina nauttinut suunnattomasti keväästä, jolloin aurinko voittaa kaamoksen ja valoa alkaa riittämään. Se mikä siinä on harmittanut, kun tämä vuodenaika on mennyt hurjaa vauhtia muiden vuodenaikojen kanssa samassa pyörässä, jättämättä edes kunnon muistijälkiä sieluun.

Nyt tilanne on kokonaan toinen. Olen jo tähän mennessä, vaikka vielä on hanki maassa, elänyt ja nauttinut nousevasta keväästä. Oma sisin on virittäytynyt tai se on viritetty ihan uudelle herkkyystaajuudelle. Elämän pienenet perusjutut kaikkineen tulevat kuin uutena ihmeenä vastaan. Ei tätä osaa järjelliselle ihmiselle selittää, mutta ilmeisesti tallaisen lopullisuuden kohdatessaan ihminen palautetaan lähtöasemiin, jossa elämän lainalaisuuksia päivitetään uusiksi.

Ihmissuhteista on tullut aivan eri tavalla merkittäviä. Olen toki aina omistanut hyviä ystäviä ja laajan tuttavakunnan, mutta jokin sellainen rakkaudellinen ja vuorovaikutteisempi ominaispiirre on koettavissa myös ihmissuhteissa. Ihmisen ongelmat ja kärsimykset ovat nyt tunnistettavissa ja niihin on taito keskittyä.

Merkittävin muutos kuitenkin on rakentumassa omassa suhteessani Jumalaan nähden. On raadollista tunnustaa, että kolmenkymmenen vuoden pastoriuran jälkeen löytää itsensä etsijän paikalta. Olen tästä osasta mielettömän kiitollinen, koska aistin tämän polun päässä löydettävissä olevien rikkauksien mittaamattomuuden.

Ettei totuus unohtuisi, niin eilen kävinkin sitten hakemassa apteekista seuraavan hormonipistospiikin. Ensi viikolla pitää pökkelehtiä tuon piikin kanssa joku aamu TK:n jossa pistävät kolmen kuukauden hormoonit navan alle. Sitten seuraava merkkipäivä hoidoissa onkin vasta 1.6 Keskus-sairaalan syöpäosastolla, jolloin aletaan suunnitella 10.6 aloitettavia sädehoitoja.

Laittelin juuri Launosen Leeville hänen esittämiinsä kysymyksiin vastauksia, kun aikoo tehdä RV. lehden pääsiäisnumeroon jutun tästä kyseisestä blogistani.

A-J asenteli minulle palvelun joka kertoo aika yksityiskohtaisesti täällä blogisivustollani tapahtuvan liikennöinnin. Täytyy vain ihmetellä tekniikan nerokkuutta. Tuon palvelun käytössä olon ajalta neljä ensimmäistä täyttä vuorokautta kertoo, että näyttökertoja eri sivuille on tullut jo n.1100 ja käyntikertojakin yli 500. Vierailijoita on ollut kahdeksasta eri maasta. Tiedot näkyvät paikkakuntatarkkuudella ei vain täällä koti Suomessa vaan ihan kaukaisimpienkin kävijöiden osalta. Eikö ole maailma kutistunut pieneen? Eli terveisiä vaan sinne Kanadaan, Englantiin, Tansaniaan, Laosiin, Japaniin jne.


torstai 26. maaliskuuta 2009

Myötäelämisen kivut

Täytyy myöntää, että jäin viimeksi kiinni omista ajatuksistani, kun pohdiskelin hämärässä olevaa tulevaisuutta.
Käsitteenä tulevaisuuden rakentaminen on vähintäänkin kaksijakoinen. Samalla kun me paalutamme tulevaisuuden näkyämme eteenpäin, niin meidän pitäisi avata ymmärryksemme etsimään tulevaisuutta tästä nyky hetkestä. Jos olemisemme perustautuu vain ja yksinomaan tulevan varaan, niin saattaapi olla vaara, että elämää kohtaavat vastoinkäymiset onnistuvat murentamaan elämän mielekkyyden.

Mietiskelin asiaa kirjoittelun jälkeisenä yönä melkoisen pitkään ja koin suurenmoista vapautta, kun aloin kaikessa yksinkertaisuudessa oivaltamaan, että olen aika onnellinen uskovaisena miehenä kun minun tulevaisuuteni on oikeastaan tässä ja nyt hetkessä. Jumala ikään kuin palautteli minua alkupisteeseen - lähtötilanteeseen suhteessa itseensä. Olin konkreettisesti oivaltamassa mitä merkitsee sanonta, ilman Häntä me emme voi mitään tehdä. Tämä oli vapauttavaa minulle erityisesti siinä mielessä, että toiminnan ylläpitävä voima en ole minä tai joku muu taho vaan saan vierittää ihan oikeasti huoleni tulevaisuudesta Hänen, Jeesuksen ohjaukseen. Enkö ole tätä pastorismiehenä ennen oivaltanut? Olen, olen toki niin monta monituista kertaa, mutta tämä on taas yksi niitä opetuksia, joita minulle nyt neuvotaan konkretian kautta.

Sain muuten tänä aamuna ensi kertaa sellaisen sekunnillisen välähdyksen kuin muistona siitä vapauden ja onnen olotilasta, mitä elämä oli ilman selässä roikkuvaa "syöpäapinaa". En tiedä mistä se tuli ja minne se meni, mutta kivasti päivitti - nollasi - tunnemaailmaa. Saattaa olla, että näitä tunnekokemuksia tulee ja menee jatkossa lisääkin, ei paha.

Olen nyt aika vaikutettu sairastavan ihmisen läheisen voimattomuuden tuskasta. Se kourasi minua illalla kun Anita totesi itkien, että ei ole pystynyt enää muutamaan päivään lukemaan näitä blogejani, kun olen hänen jatkuva, kävelevä bloginsa jonka hän näkee.
Ehdotin, että lopettaisin tämän, jos niin on parempi. Sitäkään hän ei halunut.

On riipaisevaa ajatella, että saa osakseen tavallaan kaksinkertaisen kuorman. Se jonka osa on sairastua käsittelee sitä osanan itseään, jonka olemassa olon voi tiedostaa omassa kehossaan olipa kipuja tahi ei. Vaikka olet voimaton itsessäsi tekemään asialle jotain joka muuttaisi sairauden olemusta, mutta se, että se on osa sinua edesauttaa kohtalon hyväksymisen. Siitä tulee kuin osa sinun identiteettiäsi, halusit tai et. Mutta kuinka vieressä elävä läheinen voisikaan samaistua tilanteeseen? Hän kantaa oman kipunsa ja vielä haluaisi jakaa ihan fyysisesti sen tuskan joka sinulla on. Tuska läheisen rinnalla ilmentää rakkautta, se kipu on rakkauden kipua. Roolit kun on vain löydyttävä, vaikka tuntuukin mielettömän pahalta asettua rinnalla kulkijan neuvottomaan osaan. Ei ole kuin puhuminen, puhuminen, puhuminen ja arkiset pikku jutut. En vaihtaisi osaani vaimoni kanssa.

Samalla ymmärrän kertautumisen vaikutuksen. Yhden ihmisen vakava sairaus, jos ei nyt ihan sairastuta, mutta ahdistaa puolisoa, lapsia, muita läheisiä, työ ympäristöä jne. Kuinka paljon vaiettua tuskaa onkaan ilmassa? Kun vähänkin katsomme ympärillemme, niin näemme kärsivän "ihmismeren" omien ja läheistensä kipujensa keskellä huokailemassa. Tämän nämä muutamat viikot ovat minulle avanneet nyt ihan uudessa kokemusmaailmassa.

Olen Jumalani edessä esittänyt toivetta voida syventää ja laajentaa kokemukseni myötä palvelustehtävääni - niin paljon kuin sitä sitten jäljellä onkaan - kärsivien ja uupuvien ihmisten auttamiseksi ja nostamiseksi epätoivosta toivoon. Yhden ihmisen mitätön sairastelu ei ole kovin kattava meriitti julistautua koko maailman auttajaksi, mutta on mielenkiintoista tuntea Hänet jolla on kaikki valta. Hän tuli aikoinaan valkeudeksi maailmaan, pimeyden keskelle ja on sitä edelleen.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Tulevaisuus etsii itseään

Täällä taas, jos joku on ehtinyt miettimään mihin mies katosi, niin voinen todeta, että meni viikonloppu ihan eilistä myöden melkoisessa työn touhussa. Mukaan mahtui yhdet häät, parit puheet, pitkä eilinen palaveripäivä ja vielä yhdet syntymäpäivät perään. Nyt sainkin jo kotiuduttua toimistolta ja niinpä hetkeksi istahdan purkamaan mietteitäni.

Eikö olekin blogin etusivu jo ihan kohtalaisen oloinen? Sain A-J Lakaselta vähän apuja kun präiskäsin alkujaan tuon yhteisen kuvamme vähän turhan isona. Se alkoi jopa minuakin kiusaamaan, mutta nyt me seisokellaan siinä Anitan kanssa ihan asiallisen kokoisen Intian valtameren rannalla. Antti-Jussi alkujaan tämän bloginkin minulle avasi. Hän on medialan ammattilainen jos kuka (pyörittää omaa firmaa Mediatoimisto Lakanen) ja sen lisäksi mies on aina paikalla missä apua tarvitaan. Seurakuntamme yksi kantavia nuoriamme. Kiitos A-J ja muut kaltaisesi!

Eilen aamulla olimmekin taas koko seurakunnan palkattu henkilökunta, yhdeksän henkeä, koolla aamupalaverissa. En lakkaa kehumasta meidän yhteishenkeä, sillä se on jotain huippua. Liekö me olemme vain niin hyviä, vai sopeutuvaisia? En tiedä, mutta on kiva kuulla vuodesta toiseen, että porukat nauttii tulla myös maanantai aamusta heti istumaan muutamaksi tunniksi yhteen.

Visioin palaverissamme ensi lokakuulle päättämäämme koko seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöille, tai sellaisille joilla on ns. alaisia vastuullaan, yhteistä NÄKY-päivää. Vapaaehtoisten määrä nousee meillä kaikkiaan useampaan sataan. Ei ole itsestään selviö, että näinkin vahvasti vapaaehtoisten varassa lepäävä yhteisö menee toiminnassaan eteenpäin. Vapaaehtoisten motivaatio kun pitää löytää jostain muusta kuin ulkoisista palkkioista, tilipussista tai muusta aineellisista hyödykkeistä. Onhan totta, että hengellinen innoitus on iso pyyteettömän palvelumielen luoja, mutta ihminen tarvitsee muitakin voimaannuttavia tekijöitä jaksaakseen työskennellä yhteisen hyvän eteen vuodesta toiseen.

Kun tuota päivää visioin yhdessä toisten pastoreiden kanssa, niin täytyy myöntää, että tämä yksi sairauden tuskallisin puoli kouri sisintä. Tulevaisuuden suunnitteleminen vaatii juuri nyt erityisen ison määrän henkistä pääomaa. Minun on ollut aina erittäin helppo luoda visiot kauas. Se on ollut vapauttavaa ja varjellut takertumasta ns. "lillukanvarsiin". Mutta nyt tuota vapauttavaa kokemusta ei ole, enkä saa sitä sisältäni vielä esiin millään opilla. Suututtaa enemmän kuin arvaattekaan. Olen tunnellissa, kuten toisessa yhteydessä aiemmin kirjoitin. Tunneli on laittanut vapaudelle katon, seinät ja jossain määrin peräseinänkin jota vastaan joudun työskentelemään löytääkseni siitä jonkun läpimentävän aukon. Ennen sairastumista, vaikka elinkin ihan järkevästi päivän kerrallaan, niin minun visioinnillani ei ollut rajoitteita, ei myöskään tulevaisuuden visioinnilla. Nyt se on auttamattomasti vielä alue jonka yli en pääse, eli mielenvapaus tulevaisuuden rakentamiseksi etsii itseään. Kyllä minä vielä syksyyn asti näen, mutta sen jälkeen on harmaata. Mutta ehkä kesällä näen taas jouluun asti. Ei minua auta tieto, että jokainen päivä pitää murheen itsessään. Johtajan on johdettava edestä ja siksi tulevaisuuskin on paalutettava, jotta mieli pysyy kirkkaana tuli mitä tuli.

Eilen oli jääkiekko-fanien suuri päivä. Ei ehkä Turussa, mutta täällä Jyväskylässä sitäkin enemmän. Minä en lukeudu tuohon joukkoon. Seuraan toki soffalta käsin urheilua kuin urheilua, niin myös jääkiekkoa. En ole eläessäni käynyt katsomassa kuin yhden jääkiekko-ottelun paikanpäällä ja sekin tapahtui Dallasisssa kun ottelu minulle varta vasten tarjottiin. Ralliautoilu ja formulat ovat olleet minun ykköslajini, mutta jotenkin niistäkin on viime vuosina mennyt aidoin hohto.

Nyt alkaakin laskeutuminen ensi sunnuntain seurakunnan vuosijuhlaan, eli näin se pastorin työviikko etenee.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Elämässä kiinni

Aurinkoista huomenta!

On mitä hienoin keväinen auringon valaisema aamu. Kävin pitkästä aikaa kiertämässä Harjun lenkin kun saimme Bablo-koiramme Lauralta taas muutamaksi viikoksi takaisin. Se pitää huolen siitä, että päivittäiset pakolliset ulkoilut tulee suoritettua.

Kun viimeksi totesin, että eipä tuntunut enää missään vaikka vakavaa diagnoosia epikriisistään lukeekin, niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin voittanut sairauteni. Ja että, olisin työntänyt sen johonkin kauas tuntemattomaan, ei kyllä se on joka ikinen päivä läsnä. Urologin hoitokeskustelua odotellessa kirjoittelin myös, että syövän vakavuusaste tullee kääntämään lopullisesti lehden elämässäni. Kyllä se lehti kääntyi siitä hetkestä kun sain ensimmäisen tiedon syövästä. Se aloitti ajanlaskun, ennen ja jälkeen syövän, j.s.s.

Eilen tapasin puhelimitse ikäiseni kaverin. Hänellä on meneillään samankaltaiset hoitotoimenpiteet kuin minulla, mutta hän kulkee kaksi vuotta edelläni. Lähtökohtaisesti hänellä on ollut muutamia asteita helpompi tilanne kuin minulla, mutta nyt kuitenkin joudutaan pohtimaan seuraavaa hoitovaihetta, kun arvot ovat alkaneet uudelleen nousta. Toivottavasti löydetään apu. Liitinpä tuon uskonveljeni aamurukouksiini. Vaikka jokainen meistä tauteinemme olemme yksilöllisiä, mutta en voi mitään etteikö tämän oman syöpäni agressiivisuusaste taas kerran lyönyt päin kasvoja. Jos minulle tuleekin sama vaihe vastaan heti syksystä, niin etenemisvauhti voipi olla lyhyt.

Onneksi tunnepuoli on juuri tällä hetkellä kohdallaan, että tämäkään tieto ei juurikaan nyt hätkäyttele. Nyt eletään vain päivä kerralla asenteella.

Olen yrittänyt päästä perille mikä lienee Jumalan suunnitelma tämän kaiken takana, sillä siihen uskon. Liekö vain tämä blogi, jonka kautta saan viestiä avoimuuden valoa ahdistuneisuudesta kärsivään maailmaan, vai kypsytteleekö Jumala minua saarnamiehenäkin vielä tuntemattomaan vaiheeseen - vaiheeseen, jossa saattaisin tulla uutena ihmisenä, kärsimyksestä jotain oppineena, kärsivän rinnalle.

Oli muuten tämän viikon Sana-lehdessä koskettava kertomus Jaakko Eleniuksesta, joka ei kristillisissä piireissä juurikaan esittelyjä kaipaa. Hän jäi eläkkeelle joitakin vuosia sitten Kotimaa-lehden päätoimittajuudesta. Elenius tilittää avoimesti, murrettuna miehenä, helvetillisten voimien kohtaamisesta käydessään kuoleman rajalla. Sama oli sairaus, lisättynä vielä kahdella muulla.

Selviytymistarinoita on paljon. Missä ne ovat aiemmin olleet? Oikein harmittaa, kuinka sitä onkaan ollut kuuro ja sokea. Tarinat antavat lohtua ja uskoa selviytymisen mahdollisuuteen. Liekö minä perin skeptinen vai loppuun asti jonkin sortin arviointiin taipuvainen, kun samalla pohdin, että missä onkaan niiden tarinat jotka eivät ole selvineet? On selviytyjiä ja ei selviytyjiä. Selviytyjät ovat keskuudessamme kertomassa, kun taas häviäjät ovat hiljaa, poissa joukostamme. Heitäkin täytyy olla aika paljon - huomattavasti enemmän kuin selviytyjiä.

Luin tänä aamuna saarnaajan kirjan alkua, liekö sieltä kumpuaa nyt tämä hetkellinen katoavaisuuden ylistys?

Viikonlopulle sijoittuukin taas pari puhetta ja yhden pääkirjoituksen dedline, joten elämässä kiinni kaksin käsin.



torstai 19. maaliskuuta 2009

"Jumalaa tuskin on olemassa"

Nyt olisi taas niin paljon kirjoitettavaa, että lukijalle tulisi ähky jos kaiken tähän kirjoittaisin.

Eilen kävimme Anitan kanssa tapaamassa sairaalassa syöpähoitajaa. Kävimme lävitse jo jossain määrin tutuksi tulleita hoitoon liittyviä asioita. Ihan hyvä niin, elämän myönteisyyttä hoitajakin toivotti. Sain myös oman tähänastisen epikriisin mukaani. Kaiketi tässä on jonkinasteinen tasapaino löytynyt, kun hoidon määrittelyn yhteydestä saa itse lukea: "kyseessä on hyvin korkeariskinen eturauhassyöpä.." ja eikä tunnu yhtään missään. En tiedä syytä, mutta niin se vain tällä hetkellä on kuin lukisi mitä muuta selostetta tahansa.

Eilinen Iltalehti (18.3) kertoi verkkosivuillaan, että Vapaa-ajattelijain liitto sekä Humanistiliitto aloittavat yhdessä mainoskampanjan, jonka tarkoituksena on levittää uskonnottomuutta. He tuovat uskonnottomuutta mainostavat bussit Suomeen. Bussien kylkeen suunnitellaan tekstiä: " Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämässä." Voiko olla turhanpäiväisempää ja lapsellisempaa hanketta olemassa?

Kuinka joku voi yhdistää yhteen Jumalaan uskomisen ja murehtimisen? Raamattu, jota he tietenkin pitävät satuna, mutta joka todellisuudessa on ainut joka jää sanomansa kanssa elämään, vakuuttaa mm. 1Piet.5:7 "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen".

Mistä tulee käsitys, että usko kieltää ilon ja elämästä nauttimisen? 1Kor.6:12 kun taas kirjoittaa jotain ihan muuta: "Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi".

Jos bussin reitti sattuisi kulkemaan Jyväskylän ohitse, niin voisin neuvoa näille "viisaille" yhden mielenkiintoisen parkkipaikan, jossa voisivat levittää nautintoa tarjoavaa sanomaansa, Keskussairaalantie 19. Tuolla tontilla sijaitsee minullekin jo nyt tutuksi tullut Keskussairaalan sädeosasto. Haluaisin olla läsnä hoitojeni lomassa varmistamassa ilosanoman tehon.

Tuossa mainoslauseessa mahdollistetaan sanalla "tuskin" kuitenkin Jumalan mahdollinen olemassa oleminen. Mitäs sitten jos Hänen olemassa olonsa yllättääkin siinä vaiheessa kun nämä maanpäälliset nautinnot on nautittu? Kuulen jo vastakysymyksen, mitäs sitten jos Hän ei olekaan sinua vastassa kuoleman jälkeen? Niin, mitäpä minä olisin menettänyt tällä uskon valinnallani tässä elämässä? En yhtään mitään, sillä saan olla täydellisen onnellinen, elämästä nauttiva, tallaisenani - syöpääkin sairastavana - ja miksi se vielä muuttuukaan kun sitten joskus tämä uskoni muuttuukin todeksi.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Mapillinen materiaalia

Eilen posti toi odottamani KELA:n korvaavuuspäätöksen, sekä tiedon sädehoidon alkamisajasta.

On jännä kuinka nyt kiinittää huomionsa asiassa kuin asiassa ihan erilaisiin tekijöihin kuin aiemmin. Posteja selatessani päivittelin itsekseni, että siinäpä on syöpäkuoret samassa läjässä puhelinlaskun ja mainosten kanssa ja hyvin sovussa näyttävät olevan. Eivät toinen toisillensa kerro millä asialla ovat.
Oli myös aika ristiriitaista, vaikka tunnepuoli onkin jo tasoittuneenpi alkupäivistä, kun huomasi jopa odottavansa kyseistä postia joka sisältäisi tietoa sinussa asustavasta kuolettavasta syövästä, tai toki tietty sen hoidosta. Kylläpä ovat toiveet muuttuneet muutamassa viikossa päälaelleen.

Nyt tuota syöpämateriaalia alkaakin olla mapillinen, hyvinkin.

Yksi asia minua on liikuttanut päivä päivältä yhä enemmän. En edes pastorina ole osanut tiedostaa ympärilläni elävien ihmisten tuskan määrää. Erilaisten yhteydenottojen myötä, joista suurin osa tapahtuu tietenkin ihan henkilökohtaisissa tapaamisissa, olen saanut myötäelää koskettavissa selviytymistarinoissa. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, että meidän on vain ihmisenä tosi vaikea vääntää itseämme sisälle tapahtumiin joita emme ole joutuneet omakohtaisesti kokemaan. En kykene siihen itse, enkä voi sitä edellyttää toiseltakaan. Siksi näen erittäin tärkeänä kaikkien löytävän levon osassaan. Ei edes syöpäsairaalla ole oikeutta saattaa läheisiään tilanteeseen, jossa he ahdistuvat ahdistumistaan, kun kokevat syyllisyyttä neuvottomuudessaan, kun auttamisen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset, tai niitä ei oikeastaan ole olemassa.

Tässä onkin oivallinen tilanne viestiä, että kenenkään ei tarvitse pohdiskella mitä minut kohdatessaan haastelisi. Sinun ei tarvitse ainakaan puhua syövästä, toki siitäkin puhutaan jos siltä tuntuu.

Tunnekokemuksena saman kohtalon kokeneen tapaaminen on nyt huomattavasti herkistävämpi ja osaaottavampi kuin aiemmin. Kuinkahan välinpitämätön olenkaan aiemmin ollut? Varmasti olen sitä ollut. Kohtalon yhteys on käsin kosketeltava kokemus. On aika luonnollista myös nyt yhdessä rukoilla asioihin Jumalan läsnäoloa. Tämä tuli minua erityisen lähelle viime sunnuntaina Jämsässä, kun sain jutella kahden jo pidemmältä ajalta tuntemani kaverin kanssa, joilla kummallakin oli rankat hoidot takana.

Jumalan yliluonnollisuus on todentunut. Raamattu todistaa meille Hänen läsnäolonsa mahdollisuudesta tuskaisimmissakin olosuhteissa. Hän on kykenevä antamaan yliluonnollisen, ymmärryksemme yläpuolelle, ulottuvan rauhansa. Tuo rauha ei todellakaan ole sairaan tai muutoin ahtaalla olevan ihmisen omaa sielun tuotosta, vaan osoitus Hänen iankaikkisesta olemuksestaan.

Tässä minulla teksti illan rukousiltaan.



sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Lapsuuden maisemissa

Ajelin aamupäivällä Jämsään kokoustamaan. Tuli lähdettyä sen verran ajoissa, että päätin taasen kerran kiertää Korpilahdella ns. Saalahden lenkin ja antaa lapsuuden muistojen tervehtiä mieltäni. Muutin vanhempieni mukana neljän vuoden iässä Toivakasta tuohon äitini syntymäkotiin, josta tuli myös minulle rakas temmelyskenttä aina armeijaikään asti.

Saalahden kyläkunta oli lapsuuteni aikaan tyypillinen maaseutukylä, myös siinä mielessä, että iso osa asukkaista kiertyi jollain tapaa sukulaisuussuhteeseen toistensa kanssa. Niinpä kylän kaikki Niemiset olivatkin keskenään sukulaisia ja vaikka äitini ei Nieminen ollutkaan, niin kylläpä hän vain Rantasenakin oman äitinsä puolelta samoihin serkuksiin lukeutui.

Olimme kylän ainoat helluntailaiset. En muista siltä osin kuitenkaan koskaan tulleeni ainakaan koulukiusatuksi. Ehkäpä kylää sävytti hengellisten asioiden tavallista vakaampi kunnioitus, koska Niemisen suvun "kanta-isä" Hakamäen pappa oli ollut tunnustava ja arvostettu uskova. Hän oli toiminut aikoinaan kylällä aktiivisesti vaikuttaneen helluntaiseurakunnan perustajana ja kantavana voimana. Näinpä itse saan olla äitini puolelta jo neljännessä polvessa helluntaiuskova.

Olen laittanut merkille, kuinka näin iän karttuessa yhä useammin palaa ajatuksissaan lapsuutensa tapahtumiin ja siihen liittyy myös kaipuu elettyihin maisemiin. Palattuani tänne Keski-Suomeen kahdeksan vuotta sitten, koin tulleeni takaisin juurilleni ja niinpä olen sitten tilaisuuden tullen aina vieraillut kotiseudullani, vaikka tuo lapsuuteni kotimökki onkin jo vaihtanut omistajaa äitini muuttaessa Jämsään viettämään vanhuuttaan.

Nuo viisitoista vuotta sisältävät niin paljon rikkaita muistoja, että niistä saisi kyllä ihan oman kirjansa ja siitä ei ihan mielenkiinnoton romaani tulisikaan, sillä olimmehan melkoisia Jukolan veljeksiä. Toki veljeksiä meitä oli neljä ja siskoja kolme, mutta kokonaisluku sama kuin Jukolassa. Kun nykyisin kokoonnumme joihinkin yhteisiin perhejuhliin, niin poikkeuksetta tarinat kiertyvät sellaisiin sattumuksiin, että vesissä silmin nauramme vuosikymmenien muistoille.

Ajelin talvisissa maisemissa tuon mäkisen ja mutkittelevan kylätien antaen muistojen puhua omaa kieltään entisten naapuritalojen, peltotilkkujen, teiden risteysten, sekä nyt jo muuttuiden metsäisten maisemien muodossa. Matkaan sisältyi myös koko kolmen kilometrin koulutien jonka sisarusten ja lähitalojen kavereiden kanssa kuljimme mitä erilaisimmin tuntein välillä kovassa pakkasessa, välillä alkukesän helteissä, sateessa ja tuiskussa. Oi niitä aikoja!

Kylä tuntui nukkuvan sunnuntaiuntaan. Neljä ihmistä näyttäytyi ja yksi auto ajoi vastaan seitsemän kilometrin matkalla. Sain mitä hain - lapsuuteni ikävä - oli taas kerran tyydytetty.

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Terveiset Etelä-Amerikasta

Tänään tuleekin ensimmäinen kuukausi täyteen tätä blogi-harrastusta. Yli 550 vierailijaa näyttäisi olevan ensimmäisen kuukauden saldo, kiitos! Jos joku ihmettee kuinka ehdin ja viitsin näinkin paljon viikottain kirjoitella, niin yksi selitys lienee siinä, että olen pitänyt yksityisesti päiväkirjaa ainakin 15v. yhtäjaksoisesti, joten ei tässä mitään uutta. Nyt olen vain siirtynyt tänne nettivirtuaalimaailmaan päiväkirjani kanssa.

Sain eilen illalla erikoisen rohkaisevan viestin Brasiliasta. Seurakuntamme vanhimmistoveli Lasse Salokangas, joka on perheineen ollut Etelä-Amerikassa pitkät ajat lähetystyössä lähti viime viikolla kolmeksi viikoksi lähetysjärjestö Fida Internationalin hallituksen edustajana sinne erinäisiin neuvotteluihin. Lasse soitteli lähtiessään ja pyysi lupaa viedä vaivani myös siellä kokoontuville pastoreille rukousaiheena. Nyt hän kirjoitti: "Arvoisa Vesa! Olemme täällä rukoilleet erikoisesti sinun puolesta! Täällä nämä 10 maan edustajat lupasivat muistaa sinua omissa srk edelleen kun palaavat omiin maihinsa. Lämpöisin Brasilian seminaari terveisin veljesi Lasse."

Olin syvästi vaikutettu, sillä tämä tarkoittaa sitä, että saatan olla miljoonien ihmisten rukouksissa lähipäivinä, sillä tuossa maanosassa helluntailaisia riittää. Alkaa jotenkin tuntumaan siltä, kuin Jumalallani olisi tämän "pikkuvaivani" kautta minulle jotain muutakin asiaa.

Liekö tämän yhä vahvistuvan rukousketjun ansiota, mutta tämän viikon alkupäivät ovat vain päivä päivältä nostaneet mielialaani, vaikka siihen ei ole ollut inhimillisesti vielä aihetta. Olen saanut elelllä aika vapaasti syövästäni murehtimatta, vaikka alavatsan säteilevät kivut ovatkit olleet taas poikkeuksellisen tuskallisia. Olen vähän ymmällä, koska niiden ei pitäisi varsinaisesti kuulua tähän taudinkuvaan, kuin vasta sitten kun eturauhanen on suurentunut tosi pahasti tai syöpä on edennyt jo pidemmälle. Mutta nyt parin päivän aikana se on vaivannut ihan normaali toimiakin, liikkuessa tai istuessa. Otin eilen tuon tulehduskuurin lisäksi pari, kolme kipulääkettä ja yö menikin sitten jo pitkästä aikaa nukkuessa.

Anita varaili ensi viikolle meille aikaa syöpähoitoja käsittelevälle sairaanhoitajalle. Saamme vielä tarkennella kysymyksinemme erinäisiä aukiolevia asioita. Nythän tässä ei tapahdu ennen 1.4. saamaani uutta hormonipistosta mitään uutta. Seitsemän viikon sädehoitorumpa alkaa joskus ennen juhannusta.

Tämän aamun Keskisuomalainen uutisoi kuinka erityiskorvattavien lääkkeiden piirissä olevat asetetaan vaikean tilanteen eteen kun joutuvat itse päättämään halvempien kopiolääkkeiden ja alkuperäisvalmisteen välillä, kun huhtikuun alusta astuu voimaan lääkkeiden ns. viitehintajärjestelmä. Järjestelmä tarkoittaa sitä, että Kela korvaa lääkkeet tiettyyn viitehintaan asti. Olen juuri odottelemassa tuota Kelan erityiskorvaavuuspäätöstä voidakseni noutaa apteekista seuraavan piikkini, jonka hinta kuulemani mukaan liikuskelee n.500euron tietämissä. Mistä minä osaan päättää onko kopiohormooni yhtä tehokasta kuin urologin alkuperään minulle määräämä? Taitaa joutua moni vakavasti sairas melkoisen lisämurheen murtamaksi. Toki tuo samainen lehtijuttu mainitsee, että syöpälääkkeistä ei juurikaan vielä ole tarjolla kopioita. Katsotaan nyt, taidan ehtiä hakemaan tuon seuraavan piikkini vielä ennen kuukauden vaihdetta jos kelalaiset vain ehtivät tuon korvaavuushakemukseni käsitellä.

Nyt lähden toistamiseen tällä viikolla kohti Isoa Kirjaa. Tämä päivä meneekin pitkälle Hyvä Sanoma-palvelun hallituksen kokouksessa. Listalla on myös RV.konsernin tilinpäätös, koska tämä uusi vuoden vaihteessa perustettu yhdistys jatkaa Ristin Voiton pohjalta.

Olen työstänyt jo monena päivänä sunnuntain saarnaani Jämsään. Pyysivät tuohon alkuperäiseen kotiseurakuntaani (johon liityin kasteen kautta juuri v.69 josta kirjoittelin viimeksi) puhumaan Pyhästä Hengestä. Viime viikkoiset elämän muutokset ovat avaamassa aikalailla uusia ja läheiseksi muuttuvia ulottuvuuksia tuosta Jumalan kolmannesta, läsnä olevasta Pyhän Hengen persoonasta.


keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Fatalistiko?

Vielä yksi lisäys eilisiin perusteisiini blogin ylläpitämiseksi. Tämä on oivallinen kanava jakaa ajankohtaista tietoa voinnistani sille melko laajalle ystäväjoukolle joka on sijoittunut eri puolille maailmaan. Näin haluan suoda heille lähes reaaliaikaisen mahdollisuuden seurata perheemme kuulumisia.

Jos minulta kysyttäisin minkä vuoden haluaisin elää uudelleen, niin melko varma vastaukseni olisi 1969. Sen lisäksi, että kyseisen vuoden aikana minulla oli omassa elämässäni kaksi merkittävää hengellistä kokemusta, myös minun isäni kuoli. Hänen kuolemaansa liittyy asioita jotka ovat olleet minulle vahvana todistuksena Jumalan kaikkivaltiudesta, sekä Hänen lohduttavasta läsnäolostaan.
Tämä omakohtainen kokemukseni on myös pohja jolle olen rakennellut teologiaani sairaiden puolesta rukoilemisesta ja odotuksesta heidän paranemiseensa nähden. Nyt tämä haaste on tullut omakohtaisesti ihan liiankin lähelle - iholle - kuten sanotaan.

Kyseisenä kesänä perhettämme kohtasi järkyttävä tragedia, jota on inhimillisesti arvioiden vaikea hyväksyä ja selittää. Meitä on seitsemän sisarusta ja tuolloin olimme iältämme15-6 vuoden välissä.

Isäni oli 40-vuotias ahkera työmies. Hän hoiteli kahta pienviljelystilaa ja ajoi Lahti - Jyväskylä reitillä linja-autoa.
Hänen kuolemaansa liittyvät tapahtumat alkoivat profetian, siis Jumalan antaman ilmoituksen muodossa kesäkuun alkuviikkoina Korpilahden kirkonkylään seurojentalon pihaan pystytetyssä kokousteltassa. Noilla hengellisillä kesäjuhlilla oli puhumassa tunnettu hanuritaiteilija Mauri Liukkunen. Liukkusen puoliso Sanelma tunnettiin melkoisena profeettana, jonka välittämät sanomat olivat hyvinkin tarkkoja ja luotettavia.

Istuimme eräänä iltana noissa kokouksissa kun Sanelma sai profetian, jossa kehoitettiin jotain henkilöä valmistautumaan siihen, että hänellä on yksi kesä jäljellä, jonka jälkeen Jumala tulee hakemaan hänet pois. Sanomassa kerrattiin aika yksityiskohtaisesti henkilön menneisyyttä, joka olisi annettu anteeksi, mutta samalla kehoitettiin kuitenkin sopimaan asioita jotka ovat vielä sopimatta. Lopuksi siinä myös annettiin lupaus että Jumala pitää huolen jäljelle jäävästä perheestä.

Istuessani kaksitoistavuotiaana poikasena tuossa tilanteessa, niin minun tajuntaani tuli ymmärrys, että asia koskee jompaa kumpaa minun vanhemmistani. Tilanne ei ollut pelottava kauhukokemus, vaan siihen liittyi jotain selittämätöntä, pyhää. Kun olimme tulleet illalla kotiin, niin isäni oli todennut äidilleni, että kyseinen sanoma tuli hänelle.

Eikö Jumalan maailma ole aika erikoinen, kun Hän puhuttaa jollakin vieraalla ihmisellä tuollaisia asioita ja ainakin minä (en ole kysynyt miten muut sisarukseni) ja isäni tajusimme mikä oli tuon sanoman osoite? Tätä kokemusta ympäröi merkillisen vahva yliluonnollinen tietoisuus. Olinhan toki vasta lapsi, mutta silti.

Isäni jäi bussikuskin hommista kesälomalle heinäkuuksi ja hän rakensi innolla pihatien laitaan meidän poikien kanssa uutta maitolaituria. Loppuvaiheessa hän alkoi voida huonosti, nenästä vuosi paljon verta ja hän vetäytyi välillä sisälle huilaamaan ja kävi antamassa meille pikkutimpureille ohjeita laiturin tekemisessä.
Kesälomansa päätteeksi isä hakeutui lääkärille, mutta joutui välittömästi sisälle Jämsän aluesairaalaan. Tutkimustulokset kertoivat korutonta kieltään parantumattomasta leukemiasta.
Muistiini on piirtynyt kuva itkuisesta äidistä, joka purki tuskaansa lähipiirilleen. Pienen miehen ajatukset olivat kirkkaat, että sen minkä Jumala on kerran näin ilmoittanut (vaikka en ollut asiasta vielä kuullut vanhempieni mielipidettä) tuossa alkukesän kokouksessa, niin kuinka me voisimme sen itkuillamme ja rukouksillamme muuttaa.

Isäni kuoli elokuun 28 päivänä. Kun seurakunnan edustajat tulivat kukkalaitteineen meitä lohduttamaan surussamme, niin muistan ajatelleeni, että mitäpä tänne tulette äitiä itkettämään, eihän tälle mitään voi. Aitauksesta karanneet lehmät olivat meille veljeksille tuossa hetkessä suurenpi huoli kuin isän kuolema.

Enhän toki kykene tunnemaailmassani elämään enää tarkalleen neljänkymmenen vuoden takaisia vaiheita, mutta se selittämätön luottamus, rauha ja erityinen huolenpito ovat olleet minulle mitä suurin kantava voima muistellessani isäni menetystä. Aikuisiässä minulle on tullut toki välillä kouraiseva isän ikävä, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut esittää Jumalalle tämän vuoksi kysymystä miksi, miksi? Hän ilmoitti suunnitelmansa etukäteen ja toteutti sen tarkalleen niin kuin oli aivoitellutkin.

Olisiko Jumala voinut toimia toisin ja olisiko rukoukset, paasto tai jotkut muut ihmistoimet voineet asian kääntää toiseksi? Käsitykseni mukaan kyllä, jos Jumala olisi armossaan päättänytkin lisätä isälleni ikää. Mutta miksi Hänen olisi tullut muuttaa omia suunnitelmiaan, jos kerran Hänen isälleni varattu tehtävä ja aika täällä ajassa tuli täyteen? Onko läheisten suru ja ikävä riittävä peruste Jumalan suunnitelmien perumisille?

On raamatun kirjoitusten mukaista rukoilla terveyttä, niin teen itsekin omassa palvelutehtävässäni, mutta on ihmismielen puuhastelua käydä kääntämään Jumalan mieltä toiseksi. Siksipä paranemista oleellisempaa on anoa Jumalan läheisyyttä ja Hänen tahtonsa tuntemista, myös siinä, haluaako hän ilmestyä parantajana sairaan kohdalla vai ei. Ei Jeesuskaan kaikkia sairaita parantanut ja harvapa meistä terveenä kuolee.

En ole fatalisti (kohtalouskon) edustaja, ja siksi minä tässä vaiheessa rohkenenkin anoa terveyttä ja niin, että sillä olisi merkitystä myös tulevassa palvelutehtävässäni. Mutta terveyttä tärkeämpänä pidän juuri nyt saada elää Jumalan läheisyydessä, voitelussa ja Hänen tahtonsa keskipisteessä.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Kiitos palautteesta!

Eilen aamulla meillä oli taas kuukausittainen Jyvässeudun helluntaiseurakuntien pastoreiden tapaaminen. Sain syksyllä ajatuksen kutsua lähialueen seurakuntien pastorit meidän seurakunnan pastorikokoontumisiin mukaan ainakin kerran kuukaudessa. Ehdotus sai muiden pastoreiden kesken innostuneen vastaanoton ja nyt olemme kokoontuneet muutamia kertoja yhteen. Tikkakoskelta Oksasen Henri, Laukaasta Kovasen Markku, Lievestuoreelta Riikosen Matti ja Toivakasta Huotarin Miika olivat nytkin mukana meidän oman pastorikunnan lisäksi. On hienoa kokea ja tarjota yhteyttä myös niiden seurakuntien työntekijöille jotka kuukaudesta ja vuodesta toiseen tekevät työtä yksin palkattuna pastorina omissa seurakunnissaan.
Jo muutaman kerran jälkeen meille on syntynyt luonteva toisiamme tukeva yhteys. Saimme viettää taas reippaasti aikaa myös rukoillen.

Ilta menikin sitten viime vuoden tilintarkastuksen merkeissä. Olen yhdistyksen hallituksen toivomuksesta ollut viime vuosina seurakunnan johtajana mukana myös tilintarkastustilanteessa. Vaivattomastihan tuo taas eteni kaikkineen kanslisti Sirpan ja kirjanpitäjä Akin jakaessa tarkastajille tarkentavia tietojaan.

Kiitos teille monille, jotka olette antaneet rohkaisevaa palautetta tämän blogin innoittamana. Muutama on kirjoitellut kommenttinsa tänne, mutta moni on sitten laitellut myös sähköpostia, tekstiviestejä tai jopa soitellut. Blogin suosio alkaa jo pikkuhiljaa yllättämään, kun viidensadan kävijän määrä ylittyy jo ensimmäisen kuukauden aikana, vaikka en ole vielä halunutkaan linkittää tätä minkään yhteisön tai toimijan sivuston kanssa.

En halua tuotteistaa sairauttani. Motiivini on edelleen sama, eli olen halunut tällä "ulostulolla" jakaa tuntemuksiani mahdollisesti samankaltaisen kohtalon kokeneiden läheisteni kanssa, kun tiedän, että tuskallisista ja aroista asioista reilusti nimillä puhuminen ei ole meille suomalaisille niin kovin helppoa. Toiseksi haluan edelleen välittää meistä pastoreista ja hengellisen työn tekijöistä inhimillisen ja ihmismäisen kuvan. Minulla ainakin on vain valitettavan sitkeässä sellainen käsitys, että kuulijakunnallamme on tavattoman suuria vaikeuksia mieltää meidät samanlaisen saven tallaajaksi kuin he itse ovat. Eli esimerkiksi puheemme mielletään enemmän tai vähemmän teoreettiseksi selitykseksi siitä kuinka asioiden tulisi olla. Vähäinen tähän mielikuvaan ei tietysti ole myöskään meidän roolimme seurakunnan keskellä, jossa meitä näkee useimmiten saarnapulpetissa tai ruuhkassa ihmisiä kättelemässä. Toivottavasti onnistun tätä kautta kertomaan jotain sellaista joka yhdistää meidän ammattikuntamme ihmisenä olemisen kipuihin. Nämä kivut ovat aina olleet meidän kaikkien ihmisten osa, niin myös meidän ammattiauttajienkin.
Samoilla eväillä me joudumme näitä koettelemuksiamme käsittelemään kuin kuka tahansa. Tämän vuoksi haluan raottaa hieman arkisia mietteitäni, vaikka en vielä osaa tietää mihin kokemuksiin tämä minut johtaakaan.

Vähäinen ei ole myöskään tämän kirjoittelun terapeuttinen vaikutus minuun itseeni. Päiväkirjasta lukijakuntineen on tullut minulle kuuntelevat - äänettömät korvat - joille on aika helppo, toki hieman arveluttavaa avata vaihtuvia mielialoja ja muuttuvia kiputiloja.

Tulen jatkossa nostamaan tänne joitakin minulle tärkeitä ja ajankohtaisia rukoushaasteita, mutta niitä sitten mahdollisesti joissakin seuraavissa blogeissa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Missä raamattu?

Valitettavasti minulla ei ole tarjota päiväkirjalleni vieläkään muuta kuin selviytymikamppailua tämän sairaustietoisuuteni kanssa.

Voi kuinka haluaisinkaan kurkistaa ns. julkisuuden henkilöiden kipuiluihin, koska iltapäivälehtien lööpistö tekee heidän sairastelustaan "tusinatavaraa". Ovatko he oikeasti niin vahvoja, että esim. kaikki työt ja muutkin vastuut hoidetaan entiseen malliin silmää räpäyttämättä? Joko he todellakin ovat sitä tai median tietoisesti ruokkima julkikuva on sairastakin sairaampi. Kenen kustannuksella nämä ihmiset suostuvat tällaiseen täydellisyyskuvaan? Ei ainoastaan itsensä, vaan meidän kaikkien, sillä tämähän tarkoittaa sitä, että heikkoutensa myöntävä ihminen on yhtä kuin luuseri. Mitä ihminen suojelee näennäisellä vahvuudellaan, eikö se jos mikä ole itsepetosta? Mielestäni elämästä tulee elämää vasta silloin kun heikkoudet ovat tasapuolisesti "pöydällä" vahvuuksiemme kanssa. Parempi kuolla ihmisenä kuin etäisenä kloonina. Tokihan minä ymmärrän sen, että kaikilla on olemassa omat yksinäiset kiputilansa ja media raapii vain pinnalta sen mikä miellyttää. Ja ehkä on niinkin, että moni on onnistunut sukeltamaan itseensä tehokkaammin kuin minä, kun eivät ole olleet niin hullun avoimia, että ihan julkisessa blogissa yrittää kipujansa elää. Tämähän saattaa olla sama kuin tekisi julkisen itsemurhan, mutta olenhan aina pyrkinyt tekemään asioita hieman poikkeavasti, koska se saa aikaan liikettä ja liike pitää ihmiset aktviivisena, jopa muutkin kuin minut itseni.

Eilinen päivä oli tähän astisista pohjakosketus. Lueskelin perjantai-iltana paria aihepiiriä käsittelevää keskustelupalstaa. Olen tietoisesti sulkenut kaiken tallaisen informaation pois hämmentämästä, mutta nyt "erehdyin". Eikä se pelkästään ollut huono asia, vaikka jotkut kertomukset olivatkin lohduttomia, kun gleason taso (syövän agressiivisuus) oli ollut 9 kuten minulla. Masentavimman vaikutuksen teki se, kun vasta nyt tajuntaani iski se tosiasia, jonka toki olen tienytkin, tulen olemaan loppuelämäni lääkityksen armoilla. Ja loppuelämän mitta on pitkälti riippuvainen siitä, kuinka esim. nämä hormonipistospiikit yhdessä sädehoidon kanssa tehovat. Hormonilääkkeen vaikutuksen kun kerrotaan esitteidenkin mukaan päättyvän ennemin tai myöhemmin. Eli onko se minun kohdallani kuukausia vai ykkös vuosia tai kenties kymmenen vuotta jää nähtäväksi. Kyllä kävin syvällä - todella. Mutta nyt jo oivallan, että tämä eilinen pohjakosketus tuli todella tarpeeseen, toki huomenna hissi saattaa käyttää taas kerrosta, kahta alempana. Minun kun minun on päästävä sinuiksi tämän tautini kanssa voidakseni elää sen kanssa vapaata elämää. Sitähän minä haluan.

Olet varmaan ihmetellyt missä on saarnamiehen raamatun luku ja sen tuoma perusturva? Raamattu on pysynyt visusti kaapissa. Se päivittäinen enemmän tai vähemmän rutiininomainen lukeminen ei ole ottanut onnistuakseen näissä myllerryksissä. Toki olenhan tutkinut sitä niiden muutaman saarnan verran jota tähän ajanjaksoon on mahtunut.

Eilinen pimeys ei jättänyt enää mahdollisuuksia. Tuttu sisäinen "nälkä" saada pohjaa jalkojen alle laittoi varaamaan erityisen hetken raamatun lukemiseen. Kylläpä teki hyvää, kun tänään aamulla pakenin pelkojeni kanssa sananlaskuihin. Tästä lähtien joudun, tai saan, lukea raamatun tekstiäkin eri lähtökohdista käsin, kärsivänä, omakohtaisesti koettua kärsimystä rikkaampana. Enhän minä pääse pakoon sitä tosiasiaa, etteikö Jumala tällä kaikella minun tapauksessani pehmittele miestä ymmärtämään Hänen tahtoansa minuun itseeni nähden.

Hengellinen elämä on mielenkiintoista, kun luulee olevansa jonkun uuden polun päässä, niin kohta tajuaakin, että eletty elämä on johdatellut pikkutarkasti sinua tähän vaiheeseen ja peruutuspeiliin katsottuna on ollut monta ns. uuden polun alkua. Mutta nyt olen tässä ja voin sanoa, että minussa on käynnistynyt prosessi jota voisin kutsua nimellä, Jumalan varaan heittäytymiseksi. Olenhan ennenkin heittäytynyt, mutta ilman kuolettavaa syöpää.

Tänään onkin hieman vapaampaa, mutta mikä sen parempi kuin saaranmiehenä varustaa sisäisesti itseään - työstä se menee sekin.

Toki seuraavaksi asettaudun seuraamaan Salpausselän kisoja - sallittakoon.



perjantai 6. maaliskuuta 2009

Ajatuksia, ajatuksia

On mielenkiintoista havaita itsessään kuinka tallaisen sairauden myötä sitkeästi piilossa pysytellyt ajattelija alkaa nostamaan päätään. Tilanteet tulee analysoitua astetta paremmalla huolellisuudella.

Hoitokeskustelun jälkeen havahduin ajatuksissani, miksi minä en itke? Olenko kovettunut ihmisenä, vai pitääkö minun pitää "pokka" koska olen mies ja vielä suomalainen? Mutta asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulemaan, että ei itku tai itkemättömyys ole itsetarkoitus. No, senhän toki kaikki tietävätkin, mutta kuitenkin asiaa pohdin. Tunnen ja koen sisälläni asioita ihan yhtä voimakkaasti vuosipa se kyyneleinä ulos tai ei. Kyllä tämän on oltava myös suomalaisen kansanluonteen ominaispiire ja sellaisena hyväksyttävä. Olenhan minäkin sisältä herkkä mies, (kuten varmaan kaikki muutkin) mutta päältä pelottavankin kova. Koska tämä kaikki toimii ilman naamaria, eli ilman teennäisyyttä, tekopyhyyttä, niin miksipä emme tätä hyväksyisi sellaisenaan. Kyllä suomalainen mies osaa ilmaista tunteita. Sen olen huomannut viimeisen kuukauden aikana konkreettisesti. Jäyhän, hieman herkistyneen suomalaisen miehen halaus vasten toista jäyhää herkistynyttä äijää on sellainen tunteen ilmaus, että siinä irtoaa varpaan kynnetkin. Eipä taida sen syvällisempää myötäelämisen kokemusta löytyä.

Eilen olin Jyväskylän ortodoksisen kirkon tiloissa alueemme kristillisten seurakuntien yhteistyötoimikunnan kokouksessa. Ensimmäisen tunnin saimme pitää vieraanamme viime syksynä maakuntalehti Keskisuomalaisen uutena päätoimittajana aloittanutta Pekka Mervolaa. Minulla ei ole ollutkaan aiemmin vielä tilaisuutta tutustua mieheen. Mielyttävä pappisperheen poika, joka avasi meille kristillisten yhteisön edustajille maakuntalehden uutisointia ja lehden linjausta määritteleviä periaatteita. Rohkaiseva ja yhteistyötä vahvistava tapaaminen.

Ennen kuin erosimme, niin minua sykähdytti syvältä tuo miehinen halaus josta edellä kirjoitin kun kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Jukka Kesitalo ei laskenut minua ohitseen pelkällä käden puristuksella vaan veti minut osaa ottavaan halaukseensa. Olemme tehneet Keskitalon kanssa yhteistyötä viimeisten vuosien aikana näiden kristittyjen yhteyttä rakentavien hankkeitten muodossa. Olen oppinut häneltä todella paljon yhteistyön merkityksestä. On ollut helppo vetää yhteisiä linjoja tietäen, että ne eivät ole vain paperia, vaan käytännön toimen luottamusta.
Kun joku joskus jossain kuvailee pappien ja pastoreiden yhteistapaamisia yhteiskristilliseksi tarpeettomaksi ekumeeniseksi puuhasteluksi, niin hänelle haluaisin välittää kuvauksen tuosta eilisestä arkisesta hetkestä. Kristittyjen yhteyteen kätkeytyy jumallinen siunauksen ulottuvuus, jossa saamme tasa-arvoisina toisiamme arvostaen ja syvästi kunnoittaen palvella samaa Jumalaa Kristuksessa.
Sairaudestani tiedon saatuaan Jukka osoitti halauksellaan enemmän kuin veli veljelleen, kuinka täällä kuolevaisessa ajassa olevat seurakuntarajat ovat rakenteita tätä aikaa varten. Niiden yli kulkee jo tässäkin ajassa usko, toivo ja rakkaus, jota julistamme sanoin ja teoin siellä missä on kärsimystä, kuin myös hetkessä missä on aihetta yhteiseen iloon.
Siispä pohdin todellisen uskon syvintä olemusta. Uskon olemusta emme saisi koskaan rajata yksittäisten kirkkokuntien sisään.

Kun tänään taasen tapasin Isossa Kirjassa käydessäni pitkä aikaisen ystäväni lähetyslinjan johtajan Jukka Tuovisen ja yhdessä hetken pohdiskelimme yhteisen esirukousverkoston merkitystä tämän kaltaisessa elämän tilanteessa, niin sain erikoisen ailahduksen. Tajusin, että tämä suuri, ihan käsittämättömän suuri ja laaja rukoileva verkosto toimii paineaallon tavoin. Se vain nostaa minut, Anitan ja muut läheiseni pakonomaisella paineella pinnalle katselemaan elämää kaikkien ahdistavien tekijöiden yläpuolelta. Esirukouksen voima näyttäytyy nyt minulle ensimmäisen kerran elämässäni koko laajuudessaan. Tällaista en ole osanut koskaan edes kuvitella omalle kohdalleni. On aivan erikoista ja etuoikeutettua saada osakseen jotain tämän kaltaista. Kirjoitan tätä kyyneleisin silmin.
Tätäköhän raamattussa tarkoitetaan Kristus-ruumiilla? Kun joku jäsen kärsiin, niin koko ruumis kärsiin?

Toivon muuten ihan reilusti kommentoivaa tai kyselevää palautetta tänne blogiini. Jos palauteosio ei jostain syystä toimi, niin laita tulemaan viestiä joko s.postilla os. vesa.pylvanainen@jklhelluntaisrk.fi tai vesa.pylvanainen@gmail.com
Kiitos!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Sivu kääntyi - jos kääntyi

Huh, tulipa päivään taasen pituutta.

Aamulla teki ihan kiirettä s.posteiltani ehtiä sairaalaan kuulemaan tuota odottamaani lausuntoa.
Kymmeneltä kuitenkin istua nakotimme Anitan kanssa Keski-Suomen keskussairaanlan kirurgisen poliklinikan käytävällä vuoroamme odottaen. Hieman myöhässä urologi kutsui meidät sisään sovittuun hoitokeskusteluun.

Kuulemamme tulokset sekä helpottivat, että synnyttivät synkkyyttä.
Olin helpottunut kuultuani, että syöpä ei ollut gammakuvausten perusteella levinnyt ainakaan luustoon asti. Mieliämme synkensi tieto, että syöpäni agressiivisuus luokiteltiin tasolle 9 (asteikolla1-10) ja otettujen näytteiden mukaan se olisi myöskin edennyt eturauhasen molempiin sivulohkoihin, joka ymmärtääksemme tarkoitti sitä, että leikkaustoimenpiteellä ei ollut enää saavutettavissa merkittävästi hoitoa edistäviä tuloksia.

Urologi antoi keskustelun aikana todella vakuuttavan ja erittäin luottamusta herättävän mielikuvan, joten saatoimme hyvin turvautua hänen esittämiinsä hoitovaihtoehtoihin. Jouduimme elämämme yhden vaikeimman päätöksen eteen. Suositeltava hoitovaihtoehto oli ns. hormoonipistoshoito yhdistettynä myöhemmin annettavalla sädehoidolla. Hormonipistoshoidossa miessukuhormonieritys lopetetaan.
Päätös hoitomuodon valinnasta ei ollut meille helppo, koska siihen liittyy pysyviä elämän laatua merkittävästi laskevia sivuvaikutuksia. Mutta yhteisestä päätöksestä suostuimme kuitenkin urologin esittämään mahdollisimman tehokkaaseen hoitoon, koska hän piti syövän agressiivisuusastetta siksi vakavana.

Hoitokeskustelu oli hyvä kokemus. Kun päätös oli tehty, niin hoitotoimenpiteet alkoivat välittömästi ensimmäisellä hormonipistoksella.

Sairaalasta lähdettyämme olo oli tosiaan sekä helpottunut, että samalla ahdistunut. Epätietoinen odotus oli nyt takana, mutta syövän laatu ja sen edellyttämät hoitotoimenpiteet masensivat.

Laittelimme välittömästi joillekin läheisille tietoa tuloksista, koska osasivat sitä odottaa.

Samantien jatkoimme matkaa Lahteen, johon Anita jäi Lauran ja Mikun luokse. Minua odotti Nastolassa Suomen Helluntaikirkon työvaliokunnan kokous. Valiokuntaan kuuluvat Katon Usko Tampereelta, Korhosen Klaus ja Matikaisen Esko Helsingistä, Konttisen Timo Nastolasta ja Luoman Markku kanssani Jyväskylästä. Toimin valiokunnan puheenjohtajana. Oli taas terapeuttista jakaa tuntemuksia tutussa veljesporukassa, joka siunaili minun ja perheeni jaksamisen puolesta.
Kokouksella olikin taas mittaa ihan riittämiin klo. 15- 19.30 jonka jälkeen hain Anitan Lahdesta.
Paluumatkalla meillä oli sopivasti rauhallista aikaa taas kerrata yhteistä taakkaamme. Tunnistimme sen, kuinka elämämme onkaan nyt Jumalan ja suurenmoisen ystäväjoukon rukousten varassa. Omat rukoukset kun eivät oikein ota tässä vaiheessa vielä siipeä alleen.

Matkalla ehdin pohtia myös näiden monien vastuitteni priorisoimista uudelleen. Toisaalta ne ovat antaneet minulle valtavasti mielenkiintoa ja sisältöä elämään, mutta jos niiden hoito ylen minut uuvuttaisi, niin se saattaisi olla syövän mahdollisen etenemisen kannalta kohtalokasta.

- Herra armahda!

Päälimmäisenä kuitenkin ihan levollinen olo, lienee niin voimamme kuin on päivämmekin.





tiistai 3. maaliskuuta 2009

Näkemiin, huomiseen!

Ajattelin jatkaa vasta huomenna kirjottelua, mutta tulipa mieleeni kuitenkin avata tuntoja just tästä hetkestä, teille jotka elätte juuri tätä samaa piinallista epätietoisuuden vaihetta.
Nimittäin tiedän, että huominen päivä kääntää lopullisesti tältä osin sivun minun elämäni kirjassa. Sivun jota ei ole vielä kirjoitettu, tai oikeastihan se on, mutta ei vain ole minulla vielä luetetettu.

Nämä 22 päivää jotka olen elänyt tämän syöpätietoni kanssa ovat olleet toisaalta ihan samanlaisia päiviä kuin mitkä muutkin päivät ennen sitä. Toisaalta taasen tiedonsaanti sairaudestani muutti likimain kaiken siihen astisen. Toki olen joskus aiemminkin ollut tilanteessa, jossa minussa epäiltiin hyvinkin vakavaa sairautta. Silloin säikähdin (nuori kun olin) itseni paniikkiin. Nyt ei ole tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta.

Useammat ovat minulle todenneet, että ei tällaista kohtaloa ymmärrä kuin toinen joka on sen itse kokenut. Näin ymmärrän nyt myös asian olevan. Järki sanoo, että ei tässä mitään hätää ole. Lääketiede on huipussaan. Ja toisaalta kun on uskossa, niin eihän tässä ole mitään hätää. Mutta kun minä en oikein jaksa panostaa paranemisrukouksiinkaan, ainakaan vielä kun en tiedä kuinka kipeä olen. Siltäkin osin huominen voi tehdä minusta oikein terveyden kerjäläisen. Kuolla minä en ainakaan halua. No, sitä tuskin tarvitsee ainakaan vielä tämän sairauden kanssa tässä ja nyt pelätä. Eihän minun fysiikkani ole miksikään muuttunut viiteen vuoteen. Jos lääkäri antaisi tuomion muutamasta kuukaudesta, niin enpä taitaisi uskoa.

Mutta ymmärrän mielestäni aika hyvin sinua, joka et voi tuudittaa omaa ahdistustasi edellisen kaltaisiin varmuustekijöihin. Olen nimittäin itsekin viettänyt suurimman osan tästä ajasta melkoisen myllerryksen ja ahdistuksen alla, kuten olen kuvannutkin. Toisen kerran nuo mainitsemani järkiperusteet eivät paljokaan piristä.
Kun tapaamme huomenillalla täällä, niin silloin olen sanonut näkemiin tälle vaiheelle. Sinä joka vielä elät tätä, niin tiedä, että sinulla on ymmärtäjiä ja kohtalon tovereita paljon enemmän kuin arvaatkaan. Olen itse purkanut tuntoni maailmalle ja se on tepsinyt tähän asti, sillä kyllä me vain ihmisenä olemme toistemme tukijoita ja siitä tuesta hyvinkin riippuvaisia.
Siunausta ja voimia sinulle, et ole yksin.
Enhän toki tiedä mihinkä minun kohtaloni kääntyy. Pelottaakin, mutta tällä hetkellä tunnen kuitenkin melkoista mielenkiintoa, koska nythän eletään elämää ihan oikeasti ilman naamareita. (Toki en ole niitä koskaan osannut käyttää).
Siunausta ennen kaikkea sinulle kohtalotoveri, vaikka satunnaisenakin kävijänä täällä vierailisit.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Seurakuntakoti

Arvelen tänään nauttineeni seurakuntayhteydestä kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka Keski-Suomessa vietettiinkin hiihtoloman jälkeistä sunnuntaita, niin ehtoollisjumalanpalvelus oli koonnut Siion-temppelin ääriään myöten täyteen seurakuntalaisia.
Niittysen
Jorma piti yhden parhaista kuulemistani Jeesuksen veren merkitystä käsittelevistä puheista. Hän muistutti, että niin kuin olemme lähtöisin yhdestä samasta Adamista ja olemme hänen veriperillisiään, niin samalla tavoin olemme uudesti syntymässä yhtä Jeesuksessa Kristuksessa, koska Hänen verensä yhdistää meidät. Tilaisuus oli hieno kokonaisuus, Melanderin Minnin koskettavaa laulua ja musisontia myöten.
Minulle henkilökohtaisesti seurakunnan antama rukousyhteys tarjosi tänään jotain sellaista, jota ei voi saada osakseen missään muussa yhteisössä. Saarisen Jorma vetosi läsnäolijoita siunaamaan minua ja perhettämme tässä elämän tilanteessa. Tietysti sairauden lisäämällä herkkyydellä arviointi ei ole ihan objektiivista, mutta eipä se toisaalta ole ollenkaan huono lähtökohta punnita uskon ja ihmisten keskinäisen rakkauden merkitystä, kun on elämän kriisi kysymyksessä.
Tämä päivä ojensi kättänsä minulle, jotta muistaisin, että seurakunta on minulle jotakin ihan muuta kuin työpaikka. Se on sitäkin, mutta on tilipussia monin verroin arvokkaampaa, että saan olla yksi muiden joukossa yhteisesti palvomassa Jumalaa ja jakamassa samalla oman elämäni kipuja toisten kanssa.

Jo pelkästään yhteisöllisyys ja ihmisten sosiaalinen kanssa käyminen on huima voimavara ja kokemuksena kantava. Sitä tarjoaa paikallinen seurakunta parhaimmillaan. Mutta ymmärrän, että yhteys joka muodostuu Jumalaan ja Hänen ylösnousemusvoimaansa aidosti luottavista ihmisistä nousee vielä kokonaan erilaisiin korkeuksiin, jota ei voi verrata mihinkään muuhun ns. "maalliseen" yhteisöön eikä tasoon. Saammehan me yhteisellä päätöksellä vedota Kaikkivaltiaan Jumalan ja Luojamme rajattomiin mahdollisuuksiin elämämme kysymyksissä. Hän itse on siihen antanut luvan ja kehottanut Raamatussa menettelemään kaikessa juuri näin. Siis vaikeaa olisi elämäni ilman toimivaa seurakuntayhteyttä. Tällainen omakohtainen elämän tilanne sen osoittaa ja konkretisoi oikein kunnolla.
Niinpä, kiitos tästä päivästä kotiseurakunnalleni, joka sulatti minut Jumalan rakkauden läsnäoloon.