maanantai 10. elokuuta 2009

Eturauhassyövästä "hössötetään"

Tulihan se sieltä. Tänä aamuna kuulin kannanoton: "Kyllä eturauhassyövästä hössötetään ihan liian kanssa". Eläkkeellä oleva valtion virkamiestuttavani, jolle kerroin vaivastani tuon tuli lausuneeksi. Onneksi ei taida tietää tästä hössötyksen täyteisestä blogistani, saatika kirjastani.

Hetken keskuteltuamme pääsimme kylläkin yhteisestä ajatuksesta kiinni. Ymmärsin varsin hyvin lopulta hänen lausumansa, kuinka yleiseksi tiedetty ja vanhemmalla iällä todettu eturauhassyöpä johtaa harvemmin kuolemaan. Kuolinsyyksi selviää monessa tapauksessa joku muu sairaus ja siltä osin yleisen eturauhassyövän vakavuuden "ylikorostamisen" ymmärrän.

Pohdittuani näkökantaa, niin liika "hössötys" ei ehkä ole asiantilalle ihan oikea ilmaisu, vaan kyseisen syövän vääränlainen yleistäminen.
Olen nimittäin saanut kuulla eräänkin kerran tarinaa siitä kuinka isällä, isoisällä tai jollain muulla iäkkäällä sukulaisella on ollut sama vaiva ja kuinka hyvin hän sen kanssa on selvinnyt.

Keski-ikähän eturauhassyövän toteamisessa on muistaakseni 71 vuotta. On aika ymmärrettävää, että paljonkin tuon keski-iän ylittäneiden miesten kropassa on mitä todennäköisimmin muitakin, jopa kuolettavia tauteja. Syövän ollessa verkkaisemmin etenevää sorttia, niin elämä saa ja voi jatkua sen suhteen ihan normaalilla rytmillä.

Mitä nuorempana joudumme omin korvin kuulemaan syöpädiagnoosin, sen kovempi juttu se on ja varsinkin jos sen todetaan olevan vähänkin pidemmälle ehtinyttä ja tyypiltään agressiivista. Samaisesta diagnoosista kyse, mutta lähtökohdat kaukana toisistaan. En usko, että kukaan syöpään sairastunut kohauttaa hartioitaan ja jatkaa elämäänsä kuin tyhjää vaan, ei varmasti. Kysymyshän on kuitenkin edelleenkin mitä vakavimmin otettava sairaus, todettiinpa se missä iässä tahansa. Varsinkin työikäiselle ja elämänhaluiselle miehelle tieto syövästä on todella kova käsiteltävä, kun kuitenkin meistä noin 800 siihen vuosittain myös menehtyykin.

Asiallinen, mahdollisimman avoin tiedon- ja kokemusten jakaminen on kaikkea muuta kuin turhaa hössötystä. Sen tarpeellisuus todentuu viimeistään kun urologi soittaa joko itselle, tai tarpeeksi läheiselle ystävälle. Eli terve ja oikeastaan aika nöyräkin suhtautuminen sairauteen, yleisimpäänkin, on paikallaan. Lääketieteen huima kehitys on tuottanut aina vain rohkaisevampia tuloksia, mutta aina kipu taisteluineen ja pelkoineen on omakohtainen, jota asiallinen tieto ja vertaistuki kummasti lievittää.

3 kommenttia:

  1. Hei Vesa!
    Sain ystävältäni sinun jo painetun kirjasen tästä päiväkirjastasi ja minun täytyi tulla tänne katsomaan tarinalle jatkoa. Olen liikuttuneena lukenut päiväkirjaasi, varsinkin, kun sain sen ystävältäni noin viikko ennen kun mummillani todettiin rintasyöpä. Uskon, että Jumala varusti minua kohtaamaan minulle erittäin läheisen ja rakkaan ihmisen surua kirjasi kautta. Olen syvästi kiitollinen tästä Jumalalle sekä sinulle Vesa, että olet rohkean avoimesti purkanut tunteitasi. Aloitin itse saman tänään facebookissa :) Yllättävän terapeuttista, vaikkakin mielessä todella vaanii ajatus julkisesta itsemurhasta :)
    Toivon sinulle runsasta siunausta elämääsi, sekä perhekunnallesi voimia jaksaa kantaa myös läheisen osa. Olisikin mielenkiintoista kuulla vaimosi Anitan mietteitä rinnallakulkijan taipaleesta.

    Kunnioittaen,

    Johanna Laakso

    VastaaPoista
  2. Hei ja kiitos palautteesta!
    Aina tekee yhtä hyvää kuulla, kuinka hyvää saumaan ja hyväksi avuksi tarinani on saanut olla. Kiitos vain sinulle itsellesi, että olet käynyt jakamaan kokemaasi eteenpäin.
    Tuolla jossakin aiemmassa blogissani hieman kuvasinkin Anitan tuntemuksia, kuinka arka ja kipeä asia hänen on edes lukea minun tekstejäni, saatika niistä itse ainakaan julkisesti kirjoitella. Olenkin sitä mieltä, että läheisen osa on ainakin yhtä raastava, jos ei raastavampikin, kun kipua ei omista samalla tavalla kuin se joka sairastaaa ja näin kantaa kipua siihen sisäistyen. Vesa

    VastaaPoista
  3. Hei Vesa,
    vielä palasin kertomaan, että siirryin samantien facebookista tänne bloggailemaan. Minun mietteitäni voi lukea osoitteessa www.taivaankansalainen.blogspot.com. Kiitos innoituksesta!
    Ja ymmärrän rinnallakulkijan hankalaa osaa, sillä äitini sairasti pitkään ennen kuolemaansa 4 vuotta sitten. Siihen liittyy valtava tunteiden kirjo, jotka voivat päivänkin mittaan heitellä laidasta laitaan. Ymmärrän myös hyvin, ettei sitä halua julkisesti puida.
    Virkistävää lomaa teille ja siunausta ♥
    Johanna

    VastaaPoista